Kotia kohti

Kello näyttää jo yhtätoista, mutta koska lupasin kirjoitella vielä viimeisen illan kuulumisia, teen sen nyt.

Laukut ovat pakattuina, huoneessa kaikuu, ja päivän aikana olen halannut ja hyvästellyt niin monta ihmistä, etteivät sormet riitä laskemaan heitä kaikkia. On aivat käsittämättömän epätodellista, että huomenna todellakin pääsen kotiin. Muistan vieläkin niin elävästi sen, kun helmikuussa seisoin täällä orpona tyhjässä kämpässä ja mieli teki lähteä samantein takaisin Suomeen. Onneksi en lähtenyt. Monta itkua on tullut ikävän vuoksi itkettyä, mutta olen kokenut myös niin mieleenpainuvia ja mahtavia hetkiä muiden vaihtareiden ja paikallisten ihmisten kanssa, etten voi katua hetkeäkään päätöstä lähteä vaihtoon.

Eilen illalla pidimme kämpässäni läksiäiset. Oli ihanaa, kuinka paljon ihmisiä tuli juhlimaan vielä viimeisen kerran kanssani, ainakin toistaiseksi.

























































































Tämä oli sitten tässä. Niin epätodellista, vähän surullista, mutta silti niin älyttömän mahtavaa. Mieli on kiitollinen ja odottava. Viimeinen yö täällä yksin. Ei voi tajuta. Suuri kiitos kaikille tuesta, tämä on ollut hieno matka. Kiitos Joonas.

Viimeiset viisi päivää on aina pitkät niin

Minulla olisi maanantaina tentti, mutta tiskaaminen, imurointi, ikkunanpesu, mikä tahansa on mukamas kivempaa, kuin tenttiin lukeminen. Tärkeääkin - näin ainakin uskottelen itselleni - ja siksi lukemisen aloittamista voi vielä hieman siirtää. Blogiakinhan on aivan pakko päivittää, jotta kotiväki pysyy perillä menemisistäni. Olkoonkin, että äiti oli kuulemma kerran istunut alas ja lukenut kerralla päivitykseni monen kuukauden ajalta, kun ei ollut sitä aikaisemmin tehnyt. Mutta ei se mitään äiti, kiva kun soittelet! Koko tenttimateriaali on kuitenkin saksaksi, joten lukemisen aloittaminen hyvissä ajoin olisi enemmän kuin suotavaa. Kyllä minä säästä ja kuulumisista voin lukea ja jutellakin ihan sujuvasti saksaksi, mutta nämä sivut ovat täynnä erikoissanastoa, jota ei hirveästi ole lukioaikana tullut harjoitettua. Lukeminen on siis todella hidasta ja työlästä. Saa nähdä, miten tentissä käy. Opettaja on kyllä todella rento ja mukava, jospa hän ei niin tarkalla silmällä katselisi vastauksiani. Näin ainakin toivon.

Viimeistä perjantaita Itävallassa viedään, ainakin toistaiseksi. Kyllähän minä tänne vielä joskus takaisin haluaisin tulla. Ehkä sitten joskus isona olisi mukava nähdä, mitkä asiat ovat muuttuneet. Mielelläänhän täällä vierailisi jo aikaisemminkin, mutta matkustelu maksaa, ja maailmassa on vielä niin monia paikkoja, joissa haluaisin käydä, että seuraava matkakohde on varmaankin jossain ihan muualla kuin täällä Milkan maassa.

Pyörähdin tuossa lukemista välttääkseni iltakävelyllä kameran kanssa ja ajattelin esittää vielä joitain kuvia St. Pöltenistä.

Olen ottanut ikkunastani kuvan tänne tullessani, kun maassa oli vielä lunta, keväällä, kun lumet olivat juuri sulanneet, ja nyt on kesäkuvan vuoro.


















St. Pöltenissä on noin 51 000 asukasta, mitä on joskus vaikea uskoa, kun katselee näitä kuvia, jotka on otettu parin kilometrin päästä keskustasta.
















































Campus Domus. Kyseinen firma aikoo ilmeisesti ryövätä minulta ensi viikolla 22 euroa rikkinäisestä pakastimen kahvasta. Heidän mielestään pieni pala muovia on 66 euron arvoinen, mitä on vaikea käsittää. Pakastin sitä paitsi toimii ihan hyvin, kukaan meistä ei ollut edes huomannut, että kahva olisi missään vaiheessa mennyt hajalle. Monika maksoi kuitenkin jo oman osuutensa, joten kai minunkin täytyy. Yhtenä päivänä taisin hieman särkeä oman huoneeni rullaverhoanikin, joten kieltämättä vähän jännittää, saanko takuustani (550 euroa) takaisin muuta kuin hiluja, jos meininki on tämä.

















Joonasta ja Petriä ihmetytti kovin, kun autot ajoivat solkenaan tästä alikulusta. "Eihän tuosta mahdu!" Mutta niin vain ovat kaikki näkemäni autot selvittäneet sen.

























Itävaltaan matkaaville tiedoksi: lyhenne "FKK" tarkoittaa nudistirantaa. Ja ennen kuin yksikään alkaa nauraa ja hakata käsiä pöytään, ei, en saanut tietää tästä kantapään kautta, vaan kämppikseni kertoi minulle. Hellepäivinä makoillessani vastapäisellä rannalla kuin nämä nudistit, olin yllättynyt siitä, kuinka paljon heitä oli. Joka päivä läjäpäin nudisteja. No, kukin taplaa tyylillään.

























Itävallasta lähtemättömästi mieleeni jäävät varmasti etanat. Niitä on ihan joka puolella ja aivan valtavasti! Muun muassa nämä kaunokaiset sattuivat vastaani iltakävelyllä.

















Jo tässä vaiheessa voin kertoa, että tuliaisia ei ole kovin paljon tulossa. Erikoistoiveita voi soitella minulle, mutta airBalticin 20 kilon painorajoitus ei anna myöten tuoda kovin mahdottomia. Itseni ajattelin kuitenkin tuoda, toivottavasti siitä on tarpeeksi iloa kaikille. Niin ja tietenkin tätä violettiin käärittyä herkkua.

















Olen rustaillut aikani kuluksi to do -listaa. Tänään kävin kirjautumassa ulos St. Pöltenistä, maanantaina täytyisi käydä koululta hakemassa lippusia ja lappusia, maanantai-iltana olen luvannut järjestää läksiäiset ja pientä tarjottavaa, tiistaina pitäisi käydä Domuksella sopimassa avainten palautuksesta ja Angelika tulee hakemaan lainaamansa tavarat. Lisäksi pitäisi käydä vielä tunneilla istumassa, pakata ja siivota kämppä luovutuskuntoon. Huhhuh, ohjelmaa riittää. Haaveilin vähän, että olisin ehtinyt vielä huomenna käymään Wienissä, mutta ehkä minun oikeasti pitäisi lukea vähän siihen maanantain tenttiin. Onhan siellä kaupungissa tullut jo muutaman kerran pyörittyä.

Viimeisiä kuulumisia Itävallasta kirjoittelen vielä tiistaina pakkaamisen lomassa. Täältä tullaan Suomi! :)

Kuuminta hottia

Täällä on kuuma. Siinäpä ne päällimmäiset kuulumiset. Mittari on paukutellut +30 asteen lukemia nyt useamman päivän ajan. Pelkkä kyljen kääntäminen laittaa hien virtaamaan. Motivaatio ei ole riittänyt koulutehtävien tekemiseen toivotulla tavalla. Olen oikeastaan viime päivät vain löhönnyt rannalla ja uinut. Ei ole hirveästi tehnyt mieli laittaa ruokaakaan, kun keittiö on muutenkin niin kuuma. Aamuisin viimeistään yhdeksältä voi jo huoletta avata silmät, sillä aamuaurinko on siinä vaiheessa ehtinyt lämmittää huoneen kivan lämpöiseksi, eikä uni tule enää varmasti. Ikkunaa avatessa tulee raikkaan tuulahduksen sijaan vastaan lämmin pölähdys. En silti halua valittaa, onhan tämä aika kivaa, joskaan ei koulukäyntiä edistävää.

Kuumuuden lisäksi on ollut myös melko haikea olo. Kämppis lähti juuri ajamaan kohti Krakovaa. Yksi vaihtari suuntasi tänään aamulla lentokentälle, seuraava matkaa kotiinsa sunnuntaina. Nyt vaihto todellakin alkaa olla lopuillaan. 13 päivää ja minäkin olen Suomessa. On vaikea uskoa, että ihan kohta olen kotona. Neljä kuukautta takaperin mietin, mitä pakkaan mukaan ja odotin lähtöä kauhunsekaisin tuntein. Nyt mietin, mitä heitän roskiin ja tällä kertaa odotan lähtöä innoissani, vaikka hieman myös haikein mielin. Huolimatta jatkuvasta toitotuksesta, että "vielä me nähdään joskus jossain", en jaksa uskoa, että tulen näistä ihmisistä silti kaikkia tapaamaan. Onhan se vähän surullista.

Tiedossa on nyt läksiäisiä läksiäisten perään, ja koulutehtäviäkin pitäisi tehdä. Ensi viikoksi on luvattu sadetta, mutta silti +25 asteen lämpötiloja. Ehkä sitä pikkuhiljaa intoutuu esseitäkin kirjoittamaan, kun muut lähtevät koteihinsa ja itsellänikin alkaa aika käydä vähiin.

Tässä vielä tunnelmia viime päiviltä:

St. Pölten otsikoissa

Selailin eilen tuttuun tapaan suomalaisten iltapäivälehtien nettisivuja, kun yhtäkkiä eteeni lävähti otsikko "Itävallassa useita ihmisiä kadoksissa kaasuräjähdyksen jäljiltä". Klikkasin uutisen auki, ja niinhän se vain oli, että kyseinen räjähdys oli sattunut täällä St. Pöltenissä, reilun parin kilometrin päässä.

Se, mikä minua on tapahtumassa hieman järkyttänyt, on paikallisen median tapa käsitellä asiaa. Heute-lehdessä kerrotaan esimerkiksi uhrien kokonimet, iät, ammatit ja juttuun on tietenkin liitetty kuvat kaikista kuolleista. Vaikka Suomessakin iltapäivälehdet kerta toisensa jälkeen hämmästyttävät minua röyhkeydellään, en ole ihan vastaavanlaiseen törmännyt. Jutussa on mainittu myös 21-vuotias Teresa Wutzl, joka menetti onnettomuudessa isovanhempansa, äitinsä ja siskonsa. Haastattelua ei oltu sentään tehty.

"Kaupunki shokissa - St. Pöltenin tragedia: 5 kuollutta kaasuräjähdyksessä"

























"Yksi sekunti - viisi kuollutta"


















Kävin eilen lenkillä onnettomuuspaikan suunnalla, mutta en löytänyt sitä. Ihan viereen en kai olisi päässytkään, mutta palanut haisi ilmassa vahvasti, joten en ole voinut olla kovin kaukana. Minulla oli hieman kiire katsomaan pesäpalloa netti-tv:sta ja taivaalta tuli vettä, joten kovin intensiivisesti en paikkaa etsinyt. Saatan vielä tänään käydä iltakävelyllä katselemassa, miltä siellä näyttää.

Tänään on 19 päivää siihen, kun lentokone nousee ilmaan ja kuljettaa minut takaisin Suomeen. Ajatukset ovat kyllä jo jatkuvasti lähdössä. Mietin, mitä otan mukaan, mitä heitän roskiin. Voi olla omituista matkustaa tavallaan ajassa 4,5 kuukautta taaksepäin. Lumet ovat kuulopuheiden mukaan Oulusta lähteneet, mutta muuten siellä pitäisi olla kaikki ennallaan.

Viime päivät ovat olleet täynnä esseiden kirjoittamista ja editoimista. Vähän kyllä harmittaa, jos en enää missään ennätä käymään, kun on niin paljon tekemistä. Kämppis lähtee jo ensi viikolla takaisin kotimaahansa. Hän pyysi minuakin Krakovaan, mutta pahoin pelkään, ettei minulla ole ennen kotimatkaa aikaa vierailla Puolassa. Joskus myöhemmin matkustan tapaamaan häntä kyllä ihan varmasti.